Osa I, Keeshondin värin historiaa Saksassa

Lähteet:

Britta Schweikl-Ecklmayr, Itävalta, "Colored Keeshonden".

Alkuperäinen artikkeli julkaistu ensimmäisen kerran JabberwocKEES-lehdessä, Vol. 4, Nro 3.

Suzette Lefebvre, Darkenwald Keeshonden, "Our Colored Keeshonden".

Alkuperäinen artikkeli julkaistu ensimmäisen kerran JabberwocKEES-lehdessä, Vol. 3 Nro 5.

Molemmat artikkelit on kirjailijan luvalla kääntänyt ja julkaissut lyhennelmänä: Hannele Sutinen

Musta kessunpentu Laku sai aikaan ihmetystä kessuväen keskuudessa. Kummakos tuo, onhan väri vähintäänkin erikoinen. Kokomusta väri ei kuitenkaan ole ihan niin tavatonta kuin voisi luulla, sillä sehän on loppujen lopuksi yksi rodun lukuisista alkuperäisväreistä - eikä kokomustan värin kieltämisestä ole kulunut vasta kuin nelisenkymmentä vuotta! Rodun toisessa alkuperäismaassa Hollannissa keeshond tarkoittaa edelleen pystykorvaa koiran väristä ja koosta riippumatta.

Muutama vuosi sitten syntyi Yhdysvalloissa keeshondpentue, jonka pentujen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla "normaaleja". Kuitenkin vain yksi pennuista oli väriltään harmahtava. Kolme pennuista oli kermanvaaleita, niillä oli sinertävä iho ja punertava peitinkarva. Nämä "värilliset keeshondit", joiden väri on jokin muu kuin harmaa ja jotka ovat syntyneet "normaalin" värisistä harmaista vanhemmista, eivät olleet mitään uutta Yhdysvalloissa. Tiedettiin, että joissakin linjoissa oli aika-ajoin syntynyt mustia pentuja (samoin kuin Kanadassa) ja jopa valkoisia oli tavattu. Nämä "värilliset" koirat eivät koskaan saaneet kovinkaan kunnioittavaa kohtelua osakseen. Jotkut kasvattajat "päästivät päiviltä" värilliset koirat ajatellen, että kyseessä oli lapsus, ja vaihtoivat siitosurosta saman tien. Toiset pärjäsivät maailmassa, menestyivät tokokokeissa ja todistivat olevansa todellisia keeshondeja. Kenties ne voittivat kaiken mahdollisen, mutta eivät ystävystyneet harmaiden koirien omistajien kanssa, jotka katsoivat kieroon näitä "värillisiä" yksilöitä. Kukaan ei oikeastaan välittänyt värillisistä koirista ennen kuin keeshondmaailma vihdoin heräsi ihmettelemään... jolloin myös kaikki sekaannukset saivat alkunsa.

Takaisin juurille...

Palataanpa takaisin saksalaispystykorvien alkukotiin Saksaan. Ensimmäinen virallinen rotumääritelmä oli kaukana tämänpäiväisestä määritelmästä, jossa eritellään viisi kokomuunnosta. Oli olemassa vain niin kutsutut grosspitzit ja kleinspitzit (suuret ja pienet saksalaispystykorvat). Ensimmäiseen ryhmään kuuluivat yli 40-senttiset pystykorvat ja toiseen ryhmään alle 28-senttiset pystykorvat. Molempien ryhmien hyväksytyt värit olivat harmahtava (wolfsfarbig), musta (schwarz), valkoinen (weiss) ja niin kutsutut muunväriset (andersfarbig)... ja tässä on villakoiran ydin! Alusta alkaen wolfspitz (joka on alun perin harmahtavan grosspitzin nimitys) oli erikoisasemassa. Se oli suosituin suurista pystykorvista, periytti väriään erittäin hyvin ja oli jonkin verran suurempi ja vahvempi kuin grosspitz. Lisäksi sen turkki oli tuuheampi. Kaikki nämä ominaisuudet erottavat sen grosspitzeistä vielä tänäkin päivänä. Mitään väriä ei kuitenkaan pidetty "vääränä" myöskään wolfspitzeille.

Vuonna 1906 päätettiin, että kaikki värit tunnustettaisiin. Tuohon aikaan oli tuiki tavallista käyttää sekä mustia että harmaita pystykorvia jalostukseen. Vain muutamat linjat olivat puhtaasti mustia, kun taas monet linjat olivat puhtaasti harmaita. Tuohon aikaan ei vielä ollut olemassa kasvatusrajoituksia tai -sääntöjä. Värien erottelu alkoi vasta paljon myöhemmin. Oli sallittua risteyttää musta grosspitz ja wolfspitz aina 1960-luvulle saakka. Valkoinen grosspitz on itse asiassa kehittynyt kokonaan erikseen vain muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Voidaankin sanoa, että wolfspitz/keeshond ja musta ja ruskea grosspitz ovat niin läheistä sukua, että voimme pitää niitä yhtenä rotuna.

Vuonna 1948 Saksassa rekisteröitiin 1819 (!) suurta saksanpystykorvaa (lisäksi rekisteröitiin 2681 kleinspitziä). Rotu oli tuolloin hyvin suosittu - nykyään Saksassa rekisteröidään vain noin 200-300 yksilöä vuosittain. Joukosta löytyy 66 "muun väristä" suurta saksanpystykorvaa, joista 28 oli ruskeita. Loput olivat mustia, harmaita mustin merkein tai ruskean ja beesin värisiä, ruskeita soopeleita, ruskean ja kerman värisiä ja oranssin ja kerman värisiä. Tunnetuin kermanvärinen vaalea koira oli Aron von der Friedburg, joka menestyi sekä näyttelyissä että siitosuroksena.

Rotumääritelmä muuttui toisen maailmansodan jälkeen, jolloin "muun värisiä" ei enää hyväksytty. Tämä värikirjo siis katosi 1950-luvulla. Vuosina 1950-1952 rekisteröitiin edelleen vain harvoja "värillisiä" suuria saksanpystykorvia: 55 kokomustan ja 26 ruskean lisäksi rekisteröitiin 14 ruskeaa soopelia ja 23 mustaa harmain merkein. Lisäksi löytyy muutama koira, joiden värin on täytynyt olla todella eksoottinen tämän päivän rotumääritelmään verrattaessa: oranssi, musta-valkoinen, valkoinen merkein, keltaruskea, harmaanruskea ja vaalea mustin merkein.

Mistä on mustat kessut tehty?

Toisen maailmansodan jälkeen tehtiin rotumääritelmä, jossa saksalaispystykorvat jaettiin viiteen luokitukseen koon ja värityksen mukaan. Tänään FCI:n tunnustamat muunnokset ovat:

A. Wolfspitz (Keeshond) - hyväksyttävä väri on harmahtava (wolf-sable).

B. Grosspitz (Great German Spitz) - hyväksyttävät värit ovat valkoinen, musta ja ruskea.

C. Mittelspitz (German Middle Spitz) - hyväksyttävät värit ovat valkoinen, musta, ruskea, oranssi, harmahtava ja muunvärinen.

D. Kleinspitz (German Small Spitz) - hyväksyttävät värit ovat samat kuin mittelspitzillä.

E. Pomeranian (German Toy Spitz) - hyväksyttävät värit ovat samat kuin mittelspitzillä.

Muutos rotumääritelmässä ei kuitenkaan saanut "muun värisiä" katoamaan käden käänteessä. Se, ettei näitä muun värisiä enää löydy tuon ajan kantakirjoista kertoo meille lähinnä sen, ettei niitä enää voitu rekisteröidä ja että ne hävitettiin syntymänsä jälkeen. Muut kuin harmaa, musta, ruskea tai valkoinen olivat - ja ovat edelleen - virheellisiä värejä eivätkä ne siten saaneet hyväksyntää jalostuskäytölle näyttelyissä. Alettiin ponnistella "puhtaamman" jalostuksen puolesta. Lisäksi katsottiin, että wolfspitz ja musta grosspitz olivat hyvin läheisesti sukua keskenään. Vielä sukupolvien ajan oli hyvin tavallista, että mustia grosspitsejä yhdistettiin harmaisiin wolfspitzeihin monien syiden takia esimerkiksi silloin, kun haluttiin parantaa koiran pigmenttiä tai kun toivottiin tummempaa väriä. Näitä kahta värimuunnosta sai siis yhdistellä vapaasti aina 1960-luvulle saakka. Kokomustia ja kokonaan valkoisia koiria käytettiin jalostukseen esimerkiksi terävöittämään turkin värivaihteluita. Jo hyvin aikaisessa vaiheessa koiria, joiden pohjavilla oli kellertävä, yhdistettiin kokomustiin ja kokonaan valkoisiin koiriin, jolloin tulokseksi saatiin huomattavasti parempi pohjavillan väri. Nimi Fritz von Knusel periytyy näiltä ajoilta. Se oli musta grosspitz ja sitä käytettiin paljon vom Dornroschengarten -kennelissä 1950- ja 1960-luvuilla. Harmaiden ja enimmäkseen mustien jälkeläisten lisäksi se tuotti myös joitakin valkoisia jälkeläisiä (vain muutamia vuosia sitten joitakin valkoisia pentuja syntyi mustan ja ruskean grosspitzin yhdistelmästä Saksassa!). Fritz löytyy monien saksalaisten wolfspitzien suvuista, sillä se on mm. Astot von Landsbergin, Arcon ja Britta von der Obstbluten sukutauluissa.

Vaikka mustat ja siten myös ruskeat grosspitzit ovat tulleet todella harvinaisiksi 1900-luvun loppupuolella, risteytykset wolfspitzeihin ovat nykyään kiellettyjä. 1970-luvun loppuun asti wolfspitz-pentueissa oli mustia tai ruskeita pentuja, mutta näitä ei saanut käyttää jalostukseen. Tänä päivänä mustien ja ruskeiden grosspitzien määrä (mustia ja ruskeita voidaan risteyttää keskenään - väri periytyy samalla tavoin kuin esim. newfoundlandinkoiralla) on hyvin pieni.

Itse asiassa olisi suorastaan ällistyttävää, vaikkakin selitettävissä, jos Euroopassa syntyisi oranssi pentu vuonna 2005. Mitä loppujen lopuksi merkitsee 20 tai 30 vuotta koiranjalostuksessa? Tosiasiassa ainakin kaksi ruskeasoopelia wolfspitzin pentua rekisteröitiin Saksassa 1980-luvulla. Molempien pentujen taustalla on kuuluisa Fasanenwegin kennel, mutta kyseiset pennut eivät saaneet juurikaan huomiota osakseen. Joka tapauksessa ne osoittavat, että koiran jalostuksessa on edelleen odotettavissa yllätyksiä!

Kuvassa musta grosspitz. Saksassa on nykyään mahdollista yhdistää musta ja valkoinen grosspitz, jotka kuitenkin ovat eronneet omiksi linjoikseen jo kauan ennen kuin mustien grosspitzien ja harmaiden wolfspitz/keeshondien yhdistäminen lopetettiin. Kuvan koira, Draco, on valkoisen ja mustan grosspitzin kokomusta pentu. Kasvattaja Marina Arend kertoi, että Dracon pentueessa oli myös mustia pentuja, joiden pohjavilla oli harmaa. Harmaa pohjavilla kuitenkin tummui lähes mustaksi pentujen vanhetessa. Mustan ja valkoisen grosspitzin yhdistelmästä pentueessa voi esiintyä sekä kokomustia, kokonaan valkoisia että mustia pentuja valkoisin merkein. Kuva: Herra Gessner

"Spitz", olipa sitten kyseessä Wolfspitz, LouLou, Grosspitz tai Keeshond, on ollut olemassa esihistoriallisista ajoista alkaen kaikissa värimuodoissaan. Rotu, jonka tunnemme tänään keeshondina, sai alkunsa vuonna 1906 Saksassa. Hollannissa keeshond tarkoittaa vielä tänäkin päivänä pystykorvaa väriin ja kokoon katsomatta.

Mustat kessut Isossa-Britanniassa

Alice Gatacren kirjoittama The Keeshond -kirja (1938) on saavuttanut suuren suosion harrastajien keskuudessa kautta maailman. Kirjan kautta olemme tutustuneet "värijalostuksen" taustaan Isossa-Britanniassa. Wolfspitz/keeshondin jalostus alkoi Englannissa 1920-luvulla, jolloin rouva Wingfield-Digby, kuuluisan van Zaandam -kennelin omistaja, toi maahan ensimmäiset keeshondit Hollannista. Usein näiden ensimmäisten tuontikoirien vaikutusta rotuun kuitenkin liioitellaan. Todellisuudessa englantilaisten keeshondien esi-isät ovat pääosin Saksasta tuotuja koiria, sillä niillä oli - päinvastoin kuin hollantilaisilla koirilla - sukupolvien mittainen rekisteri isovanhemmistaan. Hollannissa suunnitelmallinen pystykorvanjalostus alkoi vasta samoihin aikoihin, kun ensimmäiset pystykorvat vietiin Englantiin. Vuoteen 1929 mennessä Englantiin oli saapunut 25 puhtaasti saksalaista wolfspitziä, kun taas samana aikana hollannista tuotiin vain kaksi koiraa. Alice Gatacre arvioi, että 75 % englantilaiskoirien vaikutuksesta on lähtöisin Saksasta tuoduista koirista. Lisäksi van Zaandam -koirien esi-isät ovat pääosin saksalaissyntyisiä. Epäilemättä suurin osa rodun kehitykseen vaikuttaneesta aineksesta tuli kuitenkin Alice Gatacren Guelder-kennelistä. Hän toi maahan noin tusinan koiria, jotka kaikki olivat eri saksalaisista linjoista. Guelderin kennelissä tuotettiin kaikkiaan 363 keeshondia, joista 89:lle on rekisteröity jälkeläisiä. Viimeinen pentue syntyi vuonna 1940.

Mustavalkoinen asetelma

Alice Gatacre tiesi myös, että keeshondin ei välttämättä tarvinnut olla harmaa. Vaikka hän ei halunnut tuottaa pelkästään värillisiä koiria, hän vetosi rotumääritelmälautakuntaan ja pyysi, että myös "muun väriset" keeshondit tunnustettaisiin Isossa-Britanniassa. Alice Gatacren tuontikoirien joukossa oli mm. musta narttu Saksasta sekä musta uros, jonka hän itse oli kasvattanut Hollannissa. Rivien välistä voi lukea, että Isossa-Britanniassa nämä koirat aiheuttivat jonkin verran epäluuloa muiden kasvattajien keskuudessa. Rouva Gatacre itse toivoi, että The Keeshond Club tunnustaisi myös valkoiset ja mustat värimuunnokset, koska ne tunnustettiin myös rodun molemmissa alkuperäismaissa Saksassa ja Hollannissa. Hänen anomuksensa hylättiin, joten hän erosi yhdistyksestä ja liittyi Pohjois-Englannin keeshond-yhdistykseen, joka oli suvaitsevaisempi.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että muita kasvattajia kiinnosti ainoastaan harmaat värimuodot. Kun Alice Gatacre lopetti kasvattamisen, "värilliset" koirat katosivat pikkuhiljaa. Tuolloin koirien rekisteritietoihin ei kuitenkaan merkitty koirien väriä. Voimme siis vain olettaa, että silloin tällöin syntyi musta "grosspitz", joka rekisteröitiin, ja jolle annettiin nimeksi "Musti-sitä-ja-tätä". Guelder-linjat puolestaan ovat tärkeä osa englantilaista keeshondperimää vielä tänäkin päivänä.

Alice Gatacre ja Guelder-kennel

Kirjassaan The Keeshond Alice Gatacre kuvailee sitä, miten "värillisiä" pentuja (mustia tai valkoisia) saattoi syntyä harmaista vanhemmista. Nämä pennut lopetettiin poikkeuksetta, sillä niiden katsottiin olevan "epäonnistuneita". Alice itse keräsi järjestelmällisesti kokemuksia siitä, miten värit periytyivät, ja oli erityisen kiinnostunut siitä, miten kokomustan värin aiheuttama geeni periytyy. Hän kirjoittaa olettamuksistaan myös oranssin värin periytymisestä, minkä lisäksi hän tiesi myös sinisistä keeshondeista. Hänellä itsellään oli eräässä pentueessaan sininen narttupentu Guelder Bluebell, jota käytettiin myös jalostukseen. Se voi edelleen esiintyä myöhempien koirien sukutauluissa. Alice Gatacre tiesi varsin hyvin, että mustat keeshondit voivat kantaa resessiivistä geeniä, joka aiheuttaa ruskean värimuunnoksen. Hän totesikin, että sama geeni voi oikeassa yhdistelmässä tuottaa myös harvinaisen oranssin keeshondin. Kirjassaan Alice Gatacre kuvailee vuonna 1932 syntyneen Stropp von Lauerhausin seuraavasti: "... kaunis, tyypillinen pystykorva, mutta hyvin epätavallisen värinen. Sen uloimmat karvat ovat kirkkaan oransseja ja koira on huomiota herättävä ja hyvin viehättävä." Mielenkiintoista on se, että tämä kuvaus sopii Yhdysvalloissa vuonna 1991 syntyneisiin Darkenwald Keeshonden -pentuihin kuin nenä päähän! Stroppin molemmat vanhemmat olivat harmaita, kun taas toinen isoisistä oli kokomusta. Stroppia käytettiin myös jalostukseen, mutta kuinka on mahdollista, että oransseja keeshondeja voi syntyä Yhdysvalloissa vuonna 1991, ja miten ne voidaan selittää englantilaisten kokemuksilla vuodelta 1937?

"Värien" jäljittäminen Yhdysvaltoihin ja niiden tulevaisuus

Ensimmäiset epäilykset väriperimän alkuperästä kohdistuivat Yhdysvaltain ja Britannian muotivalioon, Keesland Fishermaniin, joka syntyi vuonna 1979, ja joka oli sekä pentueen isoisoisä että isoisoisoisä. Englantilaiset kasvattajat vastasivat, etteivät koskaan olleet itse saaneet muun kuin harmaan värisiä pentuja. Myös toinen nimi toistuu sukutaulussa usein: AM/CAN CH Racassius of Rhinevale. Myös se tuli Englannista, mutta paljon aikaisemmin (vuonna 1968) ja on sen vuoksi kaukaisempi esi-isä. Tietysti tämä ei yksin pysty selittämään arvoitusta. Racassiuksen englantilaiset esi-isät tulivat erittäin tunnetusta verilinjasta, jota monet kasvattajat käyttivät. Esimerkiksi Ledwell-kennel on perustettu Racassius of Rhinevalen kahden sisaruksen turvin, kun taas Racassiusta käytettiin laajalti siitoskoirana Yhdysvalloissa. Racassiuksen ehkä kuuluisin jälkeläinen, AM CH Foxfair's Persuasive Friend, löytyy lukemattomista sukutauluista. Eikä koskaan aikaisemmin ole syntynyt yhtäkään "muun väristä" koiraa...?

Ehkä joudumme palaamaan ajassa vielä kauemmas taaksepäin. Pääosin amerikkalaiset keeshondit polveutuvat englannin tuonneista 1930-luvulta eteenpäin. Myöhemmin tuotiin lisäksi joitakin koiria Hollannista. Alice Gatacre mainitsee nimeltä parikymmentä ensimmäistä tuontikoiraa, joista jotkut olivat lähtöisin hänen Guelder-kennelistään ja toiset muista saksalaistuonteihin pohjautuvista linjoista. Näin ollen mikä tahansa näistä koirista olisi voinut olla "värivirheen" aiheuttavan geenin kantaja. Voiko olla mahdollista, että geeni salakuljettaa itsensä 15-20 sukupolven ylitse ilman, että se antaa itsensä ilmi missään vaiheessa?

Mikään ei ole mahdotonta -lausahdus voisi ratkaista palapelin tässä vaiheessa. Voisimme saada tarkempia tietoja, jos tutkisimme asiaa tarkemmin. Valitettavasti värien peritymistä ei tunneta riittävän tarkasti, eikä asiasta ole kerätty riittävästi tietoja, jotta mitään varmaa voitaisiin sanoa. Ennen kuin saamme tarkempia tietoja, wolfspitz tai keeshond, joka ei ole harmaa, on kuitenkin hankalassa asemassa. Amerikkalainen ja englantilainen rotumääritelmä kieltää kokomustan ja kokonaan valkoisen värin ja FCI:n rotumääritelmä sisältää harmaasoopelin värisen wolfspitzin sekä hieman pienemmän muunnoksen, jota kutsutaan grosspitziksi, ja jonka väri voi olla valkoinen, musta tai ruskea.

"Minusta henkilökohtaisesti olisi sääli, jos värilliset koirat katoaisivat jälleen. Niitä oli 1930- ja 1940-luvuilla, ja nyt ne ovat ilmestyneet jälleen kuin tuhkasta noussut fenix-lintu ilman, että kasvattajat ja lukemattomat "näyttelykoirasukupolvet" ovat onnistuneet tätä estämään, aivan kuin alkukantaisten wolfspitzien kaukaiset esi-isät olisivat heränneet henkiin. Mustat, valkoiset tai "muun väriset" pennut harmaiden keeshondien pentueissa eivät ole mikään uusi rotu. Tämän takia meidän ei kuulu kysyä tarvitsemmeko me niitä - ne vain ovat. Onneksi mielipiteet puhdasrotuisten koirien jalostuksessa ovat myös pikkuhiljaa muuttumassa. Asenne on muuttumassa suvaitsevammaksi vähemmistöjä kohtaan. Joissakin maissa tämä on onnistunut paremmin kuin eräissä muissa."

--Britta Schweikl-Ecklmayr

Musta kessuneiti Laku ei tiedä olevansa väärän värinen. Kessu on kessu eikä koiraa ole ainakaan karvojen väriin katsominen.

Kun lokakuussa 1991 neljän keeshondin pentue syntyi Yhdysvalloissa Suzanne Levebren Darkenwald Keeshonden -kennelissä, kaiken olisi pitänyt olla normaalia. Pentueen kolme urospentua eivät kuitenkaan olleet harmaita kuten vanhempansa tai sisarensa, vaan kermanvaalean ja oranssin värisiä samalla tavoin kuin Alice Gatacren kuvailema Stropp von Lauerhaas.

"Todellinen yllätys oli, kun pentueessa ei ollut vain yhtä, vaan peräti kolme oranssin ja kerman väristä urospentua! Kun urokset ovat nyt kasvaneet, ne muistuttavat tikkukaramelleja: niillä on vaalean kermanvärinen pohjavilla ja vaalean oranssinväriset päällyskarvan kärjet, joiden joukossa on hieman kanelinväriä kuonossa, korvissa jne. Silmänympärykset, kirsut, huulet ja polkuanturat ovat vaaleanpuna-ruskeita. Silmät ovat meripihkan väriset ja kynnet vaaleat." Näin pentujen erikoista väritystä kuvailee Suzanne Lefebre artikkelissaan "Our Colored Keeshonden".

Kirjassaan The Keeshond Alice Gatacre kertoo, että: "lähes kaikki englantilaiset voitokkaat keeshondit voivat jäljittää perimänsä Christel am Zieliin, joka oli Hollannin tuonti. Vaikka koira itse oli harmaa, sillä oli useita kokomustia jälkeläisiä. Oranssi (tai punainen), joka on resessiivinen mustan värin periytymismekanismissa, voi olla syynä ruskeiden tai oranssien koirien ajoittaiseen ilmaantumiseen." Vaikka Alice Gatacre teki joitakin kokeiluja värien periytymisestä saadakseen selville millaisia tuloksia tietyt yhdistelmät tuottivat, hän ei tarkoituksellisesti pyrkinyt tuottamaan värillisiä jälkeläisiä. Hänen ensimmäinen värien periytymiskokeilunsa harmaan äidin ja pojan yhdistelmänsä tuotti seitsemän pentua, joista kolme oli valkoisia.

Oranssien pentujen yhdistelmä tehtiin tietoisesti, vaikkakaan kukaan ei osannut odottaa tulokseksi oransseja kessunpentuja. Yhdistelmä oli tyypillinen täti-/sisarenpoikalinjaus. Pentueen emä oli menestynyt hienosti näyttelyissä ja isä lupaava kaksivuotias uros, joka oli vasta aloittelemassa näyttelyuraansa. Yllätys oli melkoinen, kun pentueessa ei ollut vain yhtä, vaan peräti kolme oranssia urospentua ja vain yksi harmaa narttupentu! Värien syytä pohdiskeltiin monella eri taholla. Kasvattajat olivat samaa mieltä Britta Schweikl-Ecklemeyerin kanssa siitä, että kyseessä ei ollut mikään uusi ja entuudestaan tuntematon ilmiö. Pentujen sukutaulua tutkittiin noin neljänkymmenen vuoden ajalta, eli noin 10-12 sukupolvea taaksepäin. Kuitenkin vasta, kun sukupolvia lisättiin vielä puolisen tusinaa, alkoi eräiden koirien nimet ilmaantua useammin. Tiedämme, että CH. Racassius of Rhinevale oli tuottanut kokomustia jälkeläisiä. Sen pentuesisarukset, vaikka ovatkin harmaita, voivat siitä huolimatta kantaa mustan värin aiheuttavaa geeniä, ja siten myös resessiivistä oranssin värin aiheuttavaa geeniä. Racassiuksen ja sen pentuesisarusten (jotka ovat englantilaisen Ledwell-kennelin perusta), CH. Ledwell Charlotten ja Ledwell Catastrophen yhdistelmä löytyy pentujen sukutaulusta kaikkiaan 17 kertaa 9 sukupolvessa. Ne ovat kahden 1950- ja 1960-luvun voitokkaimman ja menestyksekkäimmän siitosuroksen lastenlapsia. Heidän esi-isistään löytyy siis sekä CH. Big Bang of Evenlode että CH. Rahida of Rhinevale, Rondorf of Rhinevalen ja Rumbelina of Rhinevalen kautta.

Toinen koira, joka esiintyi sukutaulussa seitsemän kertaa yhdeksän sukupolven aikana, on Big Bang of Evenloden lastenlapsi, CH. Keli-Kees Erin O'Mist, joka astutettiin CH. Sinterklaas Brave Nimrodilla. Lisäksi CH. Dalbaro Beachcomber esiintyy sukutaulussa viisi kertaa seitsemässä sukupolvessa. Big Bang on sen isoisoisä CH. Dutch Uncle of Venin kautta. Beachcomberin poika, CH. Damarkee the Party Crasher on sukua Big Bangille lisäksi narttulinjassa esiintyvän CH. Vangabang of Vordenin kautta. Myös CH. Wil-Los Jamie Boy, Big Bangin serkku, esiintyy sukutaulussa neljä kertaa. Vaikka sukutaulusta löytyykin melko paljon Wistonia-koiria, niitä ei pidetty erityisen merkityksellisinä värin periytymisen kannalta, vaikkakin yksi koirista, Commandant of Duroya, joka oli CH. Wrocky of Wistonian pojanpoika, esiintyy kahdeksannessa ja yhdeksännessä sukupolvessa yksitoista kertaa ja jolla voi olla lusikkansa sopassa. Vaikka sen uroslinja tunnetaan, narttulinjan tiedot ovat jokseenkin epätarkkoja.

Totesimme, että kymmenen sukupolven aikana oranssit pennut voidaan jälittää kolmeen koiraan:
1. CH Big Bang of Evenlode, joka esiintyy 83 kertaa yhdentoista sukupolven aikana, pääosin Rhythym of Rhinevalen (29 kertaa), Rhondorf of Rhinevalen (14 kertaa), CH Sinterklaas Brave Nimrodin (11 kertaa), CH Volkrad of Vordenin (9 kertaa), ja CH Dutch Uncle of Venin kautta (9 kertaa).
2. CH Rahida of Rhinevale löytyy sukutaulusta 29 kertaa, pääasiassa Rumbelina of Rhinevalen (15 kertaa) ja CH Robinella of Rhinevalen kautta (8 kertaa).
3. Vader Kerstmis of Vorden esiintyy sukutauluss, 23 kertaa pääosin Robertina of Rhinevalen (16 kertaa) ja Sinterklaas Lass of Venkeenan kautta (6 kertaa).

Sattumoisin kaikki edellä mainitut kolme koiraa astutettiin pentuesisaruksilla - Big Bang CH. Young Tom of Evenlodella, Rahida ja Vader CH. Young Geron of Evenlodella, mikä johtaa meidät luonnollisesti näiden koirien isään, CH. Rayvalen Geron of Grovelyniin, joka oli CH. Major of Broadcliffen poika, ja kertakaikkisen upea Englannin ja Irlannin muotovalio 1950-luvulla. Nämä geenit esiintyvät lukuisissa verilinjoissa tänäkin päivänä, emmekä halua alkaa julistamaan varmaa alkuperää pentueen epätavallisen värin aiheuttajasta. Monet palapelin palasista eivät ehkä koskaan osu kohdalleen, elleivät kasvattajat halua perehtyä sukutauluihin ja vertailla tuloksiaan. Ainoastaan jakamalla tietoa ja keräämällä kokemuksia voidaan arvoitus kenties jonain päivänä ratkaista.

"Todellisina keeshondin ystävinä meidän on ajateltava väriä ilmentymänä aikakaudesta, jolloin eri värejä arvostettiin niiden itsensä vuoksi. Lähes jokainen kasvattaja ja lähes jokainen keeshond voi tuottaa muun värisiä kuin harmaita jälkeläisiä. Värivaihteluiden esiintyminen pitäisi tunnustaa ilmiönä joka se on: muistutus rodun menneisyydestä, eli kaikesta siitä, mihin myös muut nykyisen rotumme ihastuttavat ominaisuudet perustuvat - ei sen enempää eikä vähempää. Olennaista ei ole lisätä näitä värejä hyväksyttävien värien luetteloon tai rotumääritelmään. Ei myöskään ole tarpeen tai toivottavaa hylätä "vääränvärisiä" koiria. En itse ole koskaan nähnyt värillistä keeshondia näyttelykehässä eivätkä ne taatusti ole vakavasti otettavia haastajia muotovalioiksi. Nykyinen rotumääritelmä ilmaisee selkeästi etteivät muut kuin harmaan värit ole hyväksyttäviä näyttelykehässä."

"Nämä koirat eivät tiedä olevansa "vääränvärisiä" ja niillä on ihastuttavin temperamentti ja asenne mitä olen koskaan keeshondeissa tavannut. Kaikki ovat hieman rauhallisempia kuin harmaat koirat ja ne ovat toimineet ihailtavasti PR-tehtävissä rotumme puolesta." kertoo Suzanne Lefebre.

"Kuinka monta värillistä keeshondin pentua onkaan syntynyt ja tietämättömien kasvattajien vuoksi lopetettu tai annettu pois siksi, että kasvattaja on luullut nartun joutuneen chow chown astumaksi? Ovatko myös asiasta tietoiset kasvattajat toimineet samalla tavoin, koska ovat halunneet peitellä sitä tosiasiaa, että heidän linjoissaan on värillisiä pentuja? On vaikeaa uskoa, että meidän kokemuksemme olisi yhtä ainutlaatuinen ja ennenkuulumaton kuin monet haluaisivat meidän uskovan. Varmasti aikaisemminkin on syntynyt "epätavallisen värisiä" keeshondin pentuja, jotka eivät koskaan ole päätyneet American Kennel Clubin rekisteriin?"
Katkelma Suzanne Levebren artikkelista Our Colored Keeshonden

Laku leikkii tyypillisiä kessuleikkejä eikä sitä kessumaailman murheet juurikaan paina. Puhkaa mitä puhutte, minä tyttö koisin.